Suomen Teollisuuslehti 9, 1.5.1898
Erään esitelmän mukaan.
Jatkoa.
Seurasi sitten ensimmäisen keltaisen aniliinivärin, n. k. fosfiinin keksintö 1862, väkiviinainduliinin 1863, Bismarckin-ruskean 1864 (se oli tuon nykyään niin tärkeän azoväriryhmän ensi edustaja), metyylivioletin 1866, ensimmäisen vedessä liukenevan induliinin 1867, safraniinin 1868 (sen oli Perkin keksinyt jo v. 1863, mutta vasta 1868 voitiin sitä teknillisesti valmistaa). V. 1871 keksittiin metyylivihreä, joka kerrassaan sysäsi syrjään sitä ennen käytetyt väriaineet, jodivihreän ja etyylivihreän.
Kaikkien näiden väriaineiden keksinnöllä tähän aikaan ei kuitenkaan ole läheskään yhtä suurta merkitystä, kuin eräällä Gräben ja Liebermannin v. 1869 tekemällä keksinnöllä, jonka johdolla voitiin kivihiilitervasta keinotekoisesti valmistaa erästä varsin tärkeätä, luonnossa esiintyvää väriainetta nim. alitsarinia. Tämä nykyajan kemian loistava voitto johti tuon jo niihin aikoihin laajan aniliiniväriteollisuuden kokonaan uudelle tolalle ja se sai myös aikaan perinpohjaisen muutoksen nykyajan värjäystekniikassa.
Tämä keksintö kumosi myös tuon väärän mielipiteen, joka edellämainitun vastoinkäymisen johdosta oli päässyt vallalle sekä ammattipiireissä että suuressa yleisössä, että nim. kaikki aniliini-, s. t. s. kaikki keinotekoisesti valmistetut väriaineet, kyllä olivat kauniita ulkonäöltään, mutta eivät sitävastoin olleet pysyviä, kerrassaan loistavalla tavalla. Alizariinivärejä käyttämällä värjäri sai sarjan väriseoksia, joita syöttien avulla voitiin kiinnittää (fikseerata) ja jotka mitä pysyväisyyteen tuli, tyydyttivät suurimmatkin vaatimukset. Itse tulivat myös melkoisesti yksinkertaisemmiksi sen kautta, että otettiin käytäntöön uusia, ehdottomasti puhtaita ja tarkoitustaan vastaavia syöttejä, kuten esim. kromisuoloja, punaöljyä y. m. s.
Tämän suuren edistysaskeleen, seurauksena oli myös se, että entisiä emäkkeisiä väriaineita alettiin käyttää järkjperäisemmällä tavalla, ja niinikään alettiin käyttää syövytykseen parkkihappoa (pyrogallus), jonka fikseeraukseen ensin käytettiin tinayhdistyksiä, ja sittemmin antimooniyhdistyksiä.
Täten eivät ainoastaan nuo huonoon huutoon joutuneet emäksiset väriaineet saavuttaneet uutta mainetta, vaan keksittiin myös uusia semmoisia, joita vielä tänäkin päivänä pidetään parhaimpina ja kestävimpinä pumpulivärien joukossa. Tähän aikaan, 70-luvun alkupuolella, keksittiin myös eosiini muunnoksineen, sitten v. 1877 keksittiin metyleenisininen, 1880 "neublau" eli uusisininen, 1884 auramin, 1887 rhodamin, sitten seuraa neutraalivioletin, uusfosfinin, tanniinioranssin, thioflavin j. n. e. keksintö.
Tämän yhteydessä tahdomme mainita, että prof. Bayerin onnistui v. 1871 valmistaa kivihiilitervasta keinotekoista indigoa, vaikka tätä keksintöä ei vielä tähän saakka ole voitu käyttää hyväkseen teollisuudessa. Myöskin tuo niin tärkeäarvoinen aniliinimusta ansaitsee tulla mainituksi.
Tuo kauvan tunnettu azovärien ryhmä, jonka ensimmäinen edustaja, jo ylempänä mainittu Bismarckiruskea keksittiin v. 1864, 70-luvun keskivaiheilla huomattavan merkityksen värjäystekniikassa krysoidinin keksinnön kautta v. 1876; sen lisäksi tuli vielä kultaoranssi ja tropaeolin. Samasta ryhmästä polveutuvat ponseau't ja kroceinit olivat vähemmän tärkeitä keksintöjä pumpulinvärjäykselle, syystä että niiden väri ei ollut erittäin kestävä, mutta yhtäkaikki oli juuri tämän ryhmän väriaine teollisuuden helmalapsen osaksi suotu panna perinpohjainen mullistus toimeen koko pumpulivärjäysalalla.
V. 1885 hämmästytettiin kaikenmoisiin uutuuksiin jo tottunutta värjäriammattikuntaa tuotteella, joka mukavan kiinnitys- eli fikseeraustapansa ja upeiden värivivahduksiensa kautta herätti kyllin ansaittua huomiota. Tämä tuote oli tuo Böttigerin 1884 keksimä kongopunainen.
Samaten kuin fuksiinia yleensä on pidettävä aniliinivärien ensimmäisenä edustajana, voidaan kongoa pitää n. k. substantiivisten pumpulivärien etevimpänä edustajana, ja se muodostaa tavallaan uuden merkkikohdan värjäystekniikan kehityshistoriassa. Paha kyllä saatiin pian kokea, että se oli huonosti kestävää, mutta sitä seurasi pian parempia väriaineita, joiden joukossa etupäässä diamiinivärien tärkeä ryhmä ansaitsee mainitsemista. Koska nyt jo onnistuttiin valmistamaan tuotteita, joita voitiin käyttää ei ainoastaan upeiden, loistavien, vaan myöskin muiden, himmeämpien ja tummempien värivivahdusten kehittämiseen, ja jotka tuotteet mitä kestävyyteen tuli, tyydyttivät suuriakin vaatimuksia, johtui pumpulivärjäys uralle, jossa se vielä tänäänkin on, ja joka alati edistyessään on kehittävä tämän ammatin varsin täydelliseksi. Miten suuri merkitys tällä tapauksella oli, voidaan päättää siitäkin, jos ajatuksissamme palaamme noihin aikoihin, jolloin ensimmäiset diamiinivärit ilmautuivat kauppaan. Mämät [Nämät] väriaineet, jotka edellisiin helakan loistaviin väreihin verrattuina olivat suhteellisesti himmeitä vivahduksiltaan, otettiin todellisella riemastuksella vastaan, sillä vasta niiden välityksellä kävi mahdolliseksi saada nuo monipuoliset, vaihtelevat "muotivärit" syntymään, kuten myöskin nuo muut himmeät värivivahdukset, jotka vieläkin ovat hyvin suosittuja.
Värjäriammatin harjoittajia on meidän siitä kiittäminen, että he tajusivat tämän seikan merkityksen, ja se väriainetehdas, joka ryhtyi diamiinivärejä valmistamaan, ansaitsee niinikään kiitosta siitä, että se tarkkanäköisesti on käsittänyt ajan vaatimukset. Tästä lähtien substantiiviset väriaineet voittivat yhä enemmän alaa. Niiden rikkaat vivahdukset, mukavat ja nopeat käytäntötavat ja niiden monipuolisuus käytännössä saavutti niille tuota pikaa paljon suosijoita ja valloitti koko pumpulivärjäysalan niiden haltuun.
Ennenkuin ryhdymme seikkaperäisesti tekemään selkoa diamiiniväreistä, tahdomme tässä käsitellä erästä toista seikkaa. Ammatin kehittyessä värjäri pian sai kokea, että hänen varsin alkuperäiset ja puutteelliset apukeinonsa eivät enää täyttäneet tarkoitustaan, vaan olivat riittämättömät. Hän alkoi käyttää apunaan konevoimaa, höyryä ja koneita. Käsityöammatti ei enää voinut tyydyttää nopeasti kasvavia vaatimuksia ja senvuoksi täytyi keksiä rakentaa koneita. Koneenrakentajien ja värjärien yhteistyön ja tutkimusten tuloksina oli tuo valtava konesuuunitelma, jota käytetään raa'an pumpulin, kopsin (pincops) ja loimikudosten värjäykseen, huuhdontaan, kuivaamiseen j. n. e.
Kun nyt siirrymme tarkastamaan varsinaisia diamiinivärejä ja niiden käytäntöä, tahdomme, jotta lukijan olisi helpompi seurata esitystämme, jakaa ne aineeumukaisesti:
1:0. Suoranainen värjäys substantiivisilla väriaineilla.
2:0. Yhdistetty värjäys substantiivisilla ja joko aniliiniväreillä tahi luonnollisdla väriaineilla.
3:0. N. s. diaxoteerausmenettely.
4:0. Metallisuolojen avulla äkseerattavia värejä.
5:0. Axovärien kehittäminen itse kudosten kuituihin eli kasvisyihin; n. s. jäävärejä.
6:0. Kopuloitamis-menettely.
Mikä näistä menettelyistä kulloinkin on valittava, riippuu värjättävien ainesten laadusta ja tarkoituksesta, johon niitä (aineita) tullaan käyttämään; sillä nykyään voidaan värjätä pumpulia kaikissa sen jalostamisvaiheissa, kuten: raaka aineena, häklättynä, kopsina, puoloina, loimina, lankana ja kudoksena, joko semmoisenaan tahi muiden tekstiilikuitujen keralla.
Kukin värjäri arvatenkin tuntee n. k. suoranaisen värjäystavan diamiiniväreillä; tämä suoritetaan seuraavasti: värjäys tapahtuu kiehuvan kuumana ja väriseokseen on lisätty neutraalisia suoloja, esim. glaubersuolaa ja keittosuolaa, tahi myös alkaaliota, esim. soodaa ja saippuaa. Miten vaikuttavat nyt nämät lisäaineet? Lisäämällä värikylpyyn glaubersuolaa tahi keittosuolaa, saadaan pumpuli nopeammin värjäytymään; soodaa tahi saippuaa lisäämällä taasen värjäys käy hitaammin kuin ilman näitä lisäaineita. Tästä seuraa että tummiin väreihin ja semmoisiin väriseoksiin, jotka itsekseen vaivoin imeytyvät pumpuliin, on otettava enemmän glaubersuolaa ja ei yhtään tahi hyvin vähän soodaa, jotavastoin vaaleita vivahduksia värjätessä ja semmoisia väriaineita käytettäessä, jotka kiihkeästi imeytyvät pumpuliin, on värikylpyyn lisättävä alkaliota. Sekoittamalla värikylpyyn saippuaa ja n. k. turkinpuna-öljyä saadaan kova ja paksu tuote tasaisesti ja kauttaaltaan värjäytymään. Eräät diamiiniväriaineet eivät siedä alkalioiden vaikutusta, joten värjäys tällöin on siis suoritettava ainoastaan glaubersuolaa tahi keittosuolaa käyttämällä.
Värjätessä tulee ottaa huomioon veden ja väriaineen keskinäinen suhde eli paljous. Yleensä on sääntönä, että kuta enemmän vettä värikylpy sisältää, sitä vaaleampi tulee väri.
Senvuoksi on edullista käyttää mahdollisimman vähäisiä vesimääriä, ja glaubersuolamäärä, joka lisätään kylpyyn tummempia värivivahduksia kehitettäessä, on laskettava seoksen vesimäärän mukaan.
Sopivin suhde lienee 10-15 gr. kalsineerattua glaubersuolaa kutakin vesilitraa kohti, sekä,
jos niin on tarvis, vielä ½ - 2% soodaa tahi saippuaa, vaikka tummempia vivahduksia värjätessä lienee paikallaan käyttää aina 40 gr. glaubersuolaa litraa kohti. Vesi, joka sisältää ylen paljon kalkkia, on ensin kiehautettava vähäisen soodamäärän keralla.
Jos kylpyyn lisättävä suolamäärä lasketaan veden paljouden mukaan, eikä kuten on tavallista, väriaineen painon mukaan, ei tällöin olla niin suuresti riippuvia kylvyn vesimäärän ja aineen painon keskinäisestä suhteesta, sekä saavutetaan täten enemmän yhdenmukaisia tuloksia. Kuta helpommin liukenevaa diamiiniväriaine on ja kuta suurempi kylvyn nestetilaisuus värjättävän tuotteen määrään verraten, sitä enemmän väriainetta jää myös kylpyyn jälelle, josta siis seuraa että:
1:0) On edullista, jos tahdotaan saada voimakkaita värjäyksiä aikaan sekä jos tahdotaan värikylvyt perinpohjaisesti loppuun, antaa näiden määrätyn ajan kiehuttuaan jäähtyä, niin että väriaine (joka vaan vaivoin liukenee vedessä, jolla on alhaisempi lämpömäärä) paremmin imeytyy värjättäviin kudoksiin.
2:0) Kaikkia käytettyjä värikylpyjä voidaan käyttää uudelleen.
Kylpyjen säilyttäminen käy taloudellisessa suhteessa edulliseksi tietenkin ainoastaan tummia vivahduksia värjätessä, jotavastoin vaaleaksi värjätessä kylvyssä oleva väriaine kuluu tavallisesti jo ensi värjäyksellä. Jos ilman sanottavan pitkiä keskeytyksiä värjätään ennen käytetyillä kylvyillä, voidaan niitä käyttää miltei rajattoman kauvan, kunhan vaan pidetään huolta siitä, että kylpyyn mahdollisesti kertynyt lika ja pohjasakka aika ajoin poistetaan. Tummia vivahduksia värjätessä voidaan ryhtyä värjäykseen kun kylpy on lämminnyt kiehumapisteesensä, vaaleaksi värjätessä taasen alotetaan värjäys kylvyn ollessa haaleana ja koroitetaan sitten lämpömäärää tarpeen mukaan. Yleensä on lämpömäärän merkitys varsin suuri näitä väriaineita käytettäessä; keittämällä saadaan väri tasaisemmin tunkemaan värjättävään tuotteesen; keittäminen ei kuitenkaan aina ole ehdottoman tarpeellinen, niin esim. on n. s. vuorikankaita jo useita vuosia värjätty alhaista lämpömäärää käyttämällä. Kaikkia tuotteita ja värivivahduksia varten soveltuvaa ja kaikkia kestäväisyysvaatimuksia täyttävää, universaalia menettelyä ei tietysti ole olemassa, vaan tulee kunkin kokeneen ja taitavan värjärin itse osata valita se värjäystäpä, joka kulloinkin parhaiten täyttää tarkoituksensa. Samoin on myös laita väriaineita valitessa eri vivahduksiin ja eri tuotteita varten, tällöin tulee myös täydellisesti noudattaa yleisön vaatimuksia valmiin tuotteen kestävyyteen (värinpitäväisyyteen) nähden ja niinikään ottaa huomioon tarkoitus, johon valmista tuotetta aijotaan käyttää.
Substantiivisten väriaineiden käytäntöala onkin tästä syystä varsin laaja. Raakapumpulin värjäyksessä on viime aikoina suuresti edistytty; raakapumpulia värjätään joko avoimissa padoissa tahi erityisissä koneellisesti työskentelevissä, värjäyslaitoksissa, ja tällöin on diamiinivärien käytännöstä arvaamattoman paljon hyötyä. Värjäyskoneita käytettäessä tulee värjäykseen valita helposti liukenevia väriaineita. Myöskin kopsin, ristikäämien y. m. erikoistuotteiden värjäys on substantiivisten värien avulla suuresti kehittynyt. Nämät värit ovat myös hyvin käytännöllisiä loimikuteita värjätessä sen kautta, että apreteeraus eli liisteröiminen tällöin voidaan suorittaa värjäyksen ohella. Enimmin käytettänee niitä kuitenkin lankojen värjäykseen. Tuo luontainen pehmeys ja kiilto, jotka pumpulilanka tällöin säilyttää, ovat varsin suuresta merkityksestä sukka- ja alusvaatekudonnan (Trikotage) alalla. Ne erittäin kestävät vaihevärit, joita kehitetään erityisten menettelyjen avulla, ovat etupäässä käytetyt kirjaviin kudoksiin käytettävien lankojen värjäykseen.
Puolivillan värjäyksessä ovat diamiinivärit saavuttaneet suuren merkityksen ja eräitä tälle alalle omituisia tuloksia voidaan saavuttaa ainoastaan niiden avulla.
Näiden väriaineiden kautta saavutetut edut eivät siis, kuten olemme nähneet, rajoitu ainoastaan uusien värjäystapojen käytäntöön ottamiseen, vaan niistä koitui etuja myöskin muille teknillisille työaloille. Niin on esim. äskettäin tehty huomiota ansaitseva ja tärkeä keksintö pumpulin jaiostamisalalla; tämän uuden menettelyn kautta jalostuvat pumpulin syyt eli kuidut niin suuressa määrässä, että täten käsitelty pumpuli melkein vetää vertoja silkille. Tarkoitamme Thomas'in ja Prévostin keksimää merseriseerausta, jonka kautta pumpulisaa pysyvän silkintapaisen kiillon.
Merseriseeraus on arvatenkin saavuttava hyvin suuren merkityksen pumpuliteollisuuden alalla. Substantiivisilla väreillä on vihdoin suuri merkitys kudoksia eli kankaita, kuten esim. vuori- ja pukukankaita, kalmukkia, parkenttia ja samettia värjätessä. Värjäys suoritetaan joko haspelilla vannetetussa väripadassa tahi "giggertin" nimisellä koneella.
(Jatk.)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti